On päiviä jolloin..

.. ei haluta tehdä yhtään mitään
.. olet väsynyt ja tunnet olosi kurjaksi ja vetämättömäksi
.. haluaisit vain rypeä itsesäälissä
.. syödä koko maailman suklaavarastot tyhjäksi
.. toivoisit enemmän kuin mitään muuta maailmassa että tulisi joku joka ottaisi syllii ja sanoisi että on ihan ok olla joskus surullinen
.. olet surullinen
.. on koko ajan nälkä
.. mikään ei tunnu miltään
.. tuntuu että sinulla ei ole yhtään ystävää maanpäällä
.. haluat pysyä koko päivän neljän seinän sisällä
.. tajuat ihmiselon rajallisuuden ja säikähdät
.. huomaat ettet olekaan se keneksi itseäsi luulit
.. vanhat asiat tulevat hyökyaaltona míeleesi ja jättävät kamalan sotkun
.. et oikein tiedä mitä sinun tulisi seuraavaksi tehdä
.. tajuat ettet ole enää viisitoista vuotias
.. joudut itse elättämään itsesi
.. elämä ei jatku ikuisesti

Tältä minusta tuntuu tänään, vaikka on luvallista tuntea korkeintaan kahta näistä asioista samana päivänä. Tänään on aika märehtiä, syödä roskaruokaa ja miettiä miten asiat ovat meneet niin kuin ne ovat menneet. Päiväkirja on saanut osansa purkauksesta, niin myös Ehokas. Sääli. Myös päiväkirjan vanhoja tekstejä on tullut luettua ja mietittyä että kuka on osannut kirjoittaa noin fiksuja juttuja. Minä se ainakaan en ole.

Välillä sitä elää niin nopealla tahdilla että ei kerkeä miettiä tärkeintä kysymystä maailmassa, mitä minä oikeasti haluan tehdä ja mikä on minulle hyväksi. Välillä taas juokset seinään pahki ja huomaat, että olet juossut viikko tolkulla väärään suuntaan vain tajutaksesi juosseesi väärään suuntaan. Elämä on niin vaikeaa joskus.

Tänään on mietitty sitä hemmetin eroa. Ja nyt tuntuu että mitä sitten. Se on vain elämää. Ihmisen elämä on sitä että tulee löydyksi ja lyö välillä itse toisia, ehkä ihan tietämättäänkin (joskus). En muista enää niitä hyviä hetkiä yhdessä, muistan vain rumat sanat lopussa sen kun sydäntä revitään rinnasta. Miksi sellaista haluaisin muistella? Miksi en suuntaisi kosteaa katsettani sen sijaan horisonttiin ja näkisin kauniin auringonlaskun ja tuntisin tulevaisuuden helpottavan tuulahduksen. Miksi? Miksi ei?

Kuka minä olen? Jos lähdetään filosofoimaan niin miksi ei aloittaa ihan alusta. Olen multipersoona, kameleontti joka ei tunne itseään vaan muuntautuu tilanteiden muutuessa. Olen sisilisko joka säikähtäessä pudottaa häntänsä, kasvattaa uutta jälleen kiven kolossa ja kun tuntee olevansa taas valmis, astuu esiin piilostaa ja jatkaa matkaansa kunnes säikähtää uudelleen. Olen pienen pieni muurahainen joka juoksee aavikolla kymmeniä kilometrejä yhden korren perässä tullakseen vain tallatuksi kotimatkalla. Elämä on oikea mysteeri. Miksi elämä ei voi olla vain virrassa makaamista ja matkasta nauttimista? Miksi pitää olla matkalla kipeästi painavia kiviä ja terävästi pistäviä ruusupensaita?

Näitä ajatuksia mielessä pyörittäen palaan takaisin makoilemaan sängylleni ja miettimään vastauksia elämän ihmeellisiin kysymyksiin.. Miksi?