Perjantaiaamun ajatelmat

Se olis taas viikko vierähtänyt ja tästä päivästä alkaa virallisesti minun 2 viikon loma. Onhan se aika surkeaa lomailla kun kaverit joutuu raatamaan koulutöiden parissa, ei sitä yksin tuu sitten lähettyä kamalasti minnekään. Mutta ykkösenä listassa on rusketus, ja siihen ei kavereita tartteta.

Sannan ja Outin kanssa tullaan pelottavan hyvin juttuun. Paljon löytyy yhtäläisyyksiä, mutta paljon myös eroavaisuuksia. Tuntuu että juttu ei lopu meiltä koskaan! On hienoa että olen löytänyt heidän kaltaisiaan ystäviä, ja varsinkin kaukana kotoa tosiystävät on tarpeen. Outi kertoi, että hänen ex-poikaystävän joku kaveri kavereineen on nyt matkalla Australiaan ja aikovat piipahtaa täällä Singaporessa matkalla. Heille pitäisi lähteä sitten paikoja näyttämään. Kyllähän me mietittiin, mitä niille näyttäis, kun eihän me itsekään oikein tiedetä Singaporesta mitään hauskoja juttuja. Tai korjaan, tiedetään kyllä mutta ei olla käyty oikein missään. Ollaan keskitytty tutkimaan noita naapurimaita.. Riippuu nyt siitä mitä ne täällä haluaa nähdä, Sentosan, eläintarhan vai chinatownia ja orchard Roadia.. Tekee ilmeisesti meille ihan hyvää nuo vierailija niin tulee itsekin tutustuttua tähän saareen.

Eilen oli opettajat järjestäneet meille business-puolen opiskelijoille (Minä, Mika, Sanna ja Outi (vaikka tytöt opiskelee turismia niin ne on kuitenkin business puolella) ja JP tuli myös kuokkimaan) teekutsut. Typerää oli että JPtä. Mikaelaa ja Annua ei oltu kutsuttu, eihän tuossa olis ollut paljoa vaivaa.. No tavattiin opettajat business siiven 5.kerroksessa eräässä aulassa. Miehiä alkoi lappaa sisään pian ja kaikki esittelivät itsensä ja jakelivat käyntikortteja. Mulla tais olla eniten tuttuja kun oli mun HR:n opettaja Mr. Nah ja mun supervisor Simon Seah (yäk!) ja sit ilmeisesti uusi rehtori tai vastaava business puolelta joka teki täysin selväksi että hänelle voi soittaa ihan milloin tahansa ja aina pitää tulla kysymään jos on jotain ongelmia.. Joo joo..
Ja tottaha kaikki halusivat tietää meidän Phuketin reissusta. Meistä tuntui niin kuin korppikotka lauma olis hyökännyt kimppuun ja repis meitä kappaleiksi, kun ne kyseli niin viimesen päälle. Me ei enää oikein jakseta puhua siitä, kun kukaan ei usko että siellä Karon Beachillä ei ollut mitään niin pahaa kuin muualla. Ja ihmiset haluaa niin jossitella että menee hermot. Siinä sitten nätisti hymyiltiin, syötiin rasvassa uitettua kylmää kanapalasta ja juotiin kahvitee sekoitusta. Ja kaiken huipuksi kestien loppupuolella se mun supervisor tulee mulle juttelemaan että onhan kaikki hyvin ja mitä sulle kuuluu. Ihan kivaa sinänsä. Sitten se kysy että mitä jos lähtäis joku päivä hienolle lounaalle ihan vaan kahdestaan!! Klonks.. mä olin ihan ulkona. Se on niin oksettava vanha kurttunaama ja mun ohjaaja ja se kysyy tuollasta. Yritin vääntää jotain hymyn tapaista kun en oikein tiennyt miten reagoida, ja ilmeisesti se otti sen hyväksyntänä ja aikoi soitella mulle myöhemmin siitä. En ikinä lähe sen kanssa mihinkään, ja vaikka olis kuinka hätä niin en!! Pitää keksiä vain älyttömän paljon tekemistä jos se soittaa. Hyi hyi hyi olkoon!! (Eikö nuilla kiinalaisilla ole mitään rajaa tuossa törkeydessä)?

Eikä siinä vielä kaikki. Minua pyydettiin kirjoittamaan ilmeisesti johonkin koulun lehteen juttu siitä Phuketin lomasta, mutta koska siitä oli kerennyt kulua jo aikaa ja se oli puhuttu läpi sukulaisille ja tuttaville, kouluhenkilökunnalle ja kavereille niiiiin moneen kertaan, niin tuntui että ei ole enää mitään kerrottavaa. Sanoin että mulla on niin paljon koulutöitä että kirjoitan sen jos ehdin, eli en. Enkä edes valehdellut paljoa, kiirettä on pitänyt.. No nyt pari päivää sitten Sannaan otettiin yhteyttä koulun toisesta lehdestä ja ne pyysi kaikkia meitä viittä haastatteluun juuri siitä matkasta. Pojilla oli koulua juuri silloin ja mullakin yksi haastattelu, joten Sanna ja Outi joutuivat kahdestaan piinapenkkiin. Haastattelijalle oli TAAS pitänyt selvittää juurta jaksaen mitä oli tapahtunut ja mistä se sinun kenkä sitten löytyikään ja oliko kamalaa ja mitä teidän päässä silloin oikein liikkui. Tulee varmaan oikea nyyhkytarina lehteen vaikka melkein kaikki meistä oli silloin nukkumassa hostellissa ja minä ja Sanna oltiin ainoat jotka nähtiin vilahdus siitä pirulaisesta. Lopuksi se mies halusi napsia tytöistä kuvia, ja se joutui kehottamaan Sannaa olematta hyvmyilemättä niin paljon. "Could you look a bit more sad"? Tosi absurdia näyttää surulliselta vielä kuukausia tapahtuman jälkeen keskellä koulun vilkkainta käytävää kun aurinko paistaa selän takana. Tottahan sitä hymyilee jos valokuvaa otetaan..

Nyt kun miettii niin eipä tänne sen kummempaa. Nyt alan aamupalalle, teen raportin haastattelusta valmiiksi ja häippään altaalle ruskettumaan. Uin jos on sellanen fiilis. Ja jos Simon soittaa niin se on kyllä Älä Vastaa!